Olen etsinyt omaa tanssilajiani jo aika pienestä.
Aikoinaan harrastin muutaman vuoden nykytanssia, ja silloin tuntui että se oli
oma juttu. Siinä sivussa kokeilin vuoden verran balettia. Se ei tuntunut
omalta, sillä se oli niin tarkkaa – ei saanut itse päättää mitä tekee, kuviot
olivat ne mitä olivat ja ne piti tehdä pikkutarkan täydellisesti. Suosittelen
balettia kuitenkin siinä mielessä, että se oli tosi rankkaa ja tuntien jälkeen
tosiaan tunsi treenanneensa!
Nykytanssi jäi suoritettuani tanssin laajan oppimäärän
perusopinnot. Syventävät opinnot tuntuivat liian tavoitteellisilta ja
vaativilta. En kuitenkaan halunnut jättää tanssia kokonaan. Aloitin zumban
(joka on minusta vähän niin kuin tanssia), yksilölattarit ja rumbitan. Nämä
kaikki tuntuivat aluksi tosi hauskoilta, koska olen aina fiilistellyt
lattarimusiikkia ja lattaritansseja. Pidemmän päälle alkoi kuitenkin tuntua,
ettei mikään näistäkään ollut minun juttuni.
Ajatus lavatanssista alkoi itää jo ollessani 10-vuotias. Siskoni
alkoi käydä lavatansseissa tanssittuaan wanhojentanssinsa, ja minä seurasin
kateellisena hänen menoaan. Olisin halunnut silloin jo lähteä mukaan, mutta
olin niin pieni, eihän siinä olisi ollut mitään järkeä. Vihdoin, syystalvella
2011 lähdin ensimmäistä kertaa tanssimaan, täynnä innostusta ja jännitystä.
Tuosta illasta ajattelin kertoilla huomenna lisää…
Illan jälkeen olin niin innoissani, etten meinannut pysyä
nahoissani. Olin jo silloin aivan varma, että nyt olen löytänyt sen oman lajini
– lajin, johon en kyllästy koskaan.
Tuosta illasta on nyt kaksi ja puoli vuotta, eikä
kertaakaan ole ollut iltaa (eikä päivää), jolloin olisin harkinnut tanssin
lopettamista. Jokainen ilta tuntuu liian lyhyeltä, ja aina on liian pitkä aika
seuraavaan perjantaihin! Aina kun tanssii, oli se sitten iltatansseissa tai
kurssilla, oppii uutta. Eikä lavatanssi ole missään tapauksessa ikävää
puurtamista tai stressaavaa ”enkö minä ikinä opi” -taistelua, vaan lavoille voi
mennä juuri sellaisena kuin on ja tanssia juuri sentasoisena kuin on – vailla paineita
nopeasta kehittymisestä tai siitä, että pitäisi olla parempi kuin on. Tärkeintä
on tanssin ilo ja parasta on se, ettei koskaan ole tylsää, kun tanssimaan
lähtee!
2 kommenttia:
Mukava lukea positiivisia nuoren naisen ajatuksia, noinhan se useimmilla nuorena lavatanssin aloittaneilla menee.
Aloitin oman lavaurani yli 20 vuotta sitten 18-vuotiaana. Silloin hakijoita oli kolmekin samaa aikaan miestenhaulla. Valitettavasti lavojen raadollisen puolen näkee kun ei enää olekkaan vain pari tanssia seisoskelua välillä. Toisille se seinäruusuna oleminen on normaalitilanne ja haut poikkeuksia. Osa katkeroituu ja kyllästyy miesten vallankäyttöön. Lavalla kun ei ole voimassa normaalin elämän parisuhdemarkkinat, vaan nelikymppinen nainen joutuu valitsemaan kuusikymppisistä miehistä jos niillä aikeilla on matkassa.
Oman tanssitaidon kehittymisen myötä tulee tyytymättömyys huonotasoisiin hakijoihin nähden. Erinomaiset miestanssijat haluavat monesti loistaa uusille naisille ja saada ns. palvontaa. Sitä saa tuoreilta tanssijoilta. Ikävä kyllä naisen tanssitaito tuottaa hakuja paljon vähemmän kuin jos mies on hyvä tanssija.
Tanssi ylipäätään on addiktoivaa ja vie helposti elämän siihen, että vain tanssiminen merkitsee. Parisuhteista tulee häilyviä ja pirstaloituneita. Kahden tanssijan tilanteessa on ainakin naisena alati kilpailutilanteessa ja ongelmatilanteessa miehen on helppo paeta lavalle uusien, hauskojen naistuttavuuksien luokse nauttimaan elämästä. Toki onnistuu se naiseltakin, jos osaa pelata korttinsa lavalla oikein.
Naistenhauissa koen ongelmana sen,että miehet näyttävät helposti ettei hakija ollutkaan toivottu. Ikävää tanssia vastentahoisen ihmisen kanssa. Tämäkin johtuu pohjimmiltaan naisten moninkertaisesta määrästä miehiin nähden ja miestanssijoiden taitotason vaatimattomuudesta. Hiukankin potentiaaliset miehet varataan nopeasti ja jäljelle jää kiertoon heikompi aines.
Tanssiminen on rakastelua vaatteet päällä. Sellaista sulautumista ja keskittymistä harvoin saa muilta miehiltä kuin samantasoisen tanssijan viennistä. Moni tanssija elääkin kuin viimeistä päivää ja tulee unohtamaan arkitodellisuuden tansseihin. Vähän kuin "ikuisen vapun aukio", ovat lavatkin ikuisen nuoruuden ja ihastumisen pyhiinvaelluspaikkoja.
Olen rikkonut itseni pahasti lavarakkauden myötä enkä tule siitä toipumaan. Iskelmien sanat ovat aivan totta ja luulen että vain tanssijan sydän voi riutua pohjia myöten. Mutta sillä se paranee, millä se tulikin. Onneksi olen vielä saanut ne kaksi tanssia illassa rakastelua ja lumotut hetket jonkun sylissä. Kohtalolleen ei välttämättä voi mitään, mutta tanssi kerrallaan mennään.
Nauti tanssista ja ole varovainen ;-)
Kiitos kommentista, tosi mukavaa kuulla myös muiden ja kokeneempien tanssijoiden ajatuksia ja tarinoita :)
Se on totta että kolikolla on aina kaksi puolta - ovathan nuo tanssit aika raadollisia, kun naisia on niin paljon enemmän ja varsinkin vähän vanhempia, siinä saa sitten taistella tanssiinpääsystä kynsin ja hampain (tai näin voisin kuvitella). Ja tuo on ihan totta, että on hirveää tanssia sellaisen tyypin kanssa, joka vaikuttaa siltä kuin olisi mieluummin missä tahansa muualla kuin minun kanssani tanssimassa. Onneksi tällaisia on kuitenkin aika harvassa!
Allekirjoitan täysin ajatuksen siitä, että tansseissa unohtuu täydellisesti arkitodellisuus - joskus sitä myös huomaa olevansa tavallista kärttyisempi ja huonotuulisempi kun ei pääse tansseihin. Addiktoivaa, todellakin.
Mitä tulee tanssimiseen ja parisuhteisiin, olen ehkä vähän eri mieltä. Voisi kuvitella, että juuri kahden tanssijan parisuhde olisi paras mahdollinen - kumpikin ymmärtää toisen rakkauden lajiin ja saa tanssia sen itselleen rakkaimman ihmisen kanssa.
Itsensä voi rikkoa niin monessa muussakin kuin tanssissa. Liikaakaan varoa ei voi, koska silloin voi jäädä jotain olennaista kokematta - on elettävä täysillä. Tässä tietysti puhuu nyt naiivi pikkutyttö, jolla on tanssimisesta ja rakkaudesta vähintäänkin yliromantisoitu käsitys - katsotaan uudelleen sitten muutaman vuosikymmenen päästä... ;)
Tosi mukavia tansseja sinulle! Hienoa että olet kuitenkin kaikesta huolimatta jatkanut rakasta harrastusta - eihän sitä tiedä mitä tanssi vielä tuo tullessaan sinunkin kohdallasi :)
Lähetä kommentti