Harrastelijat vastaan ammattilaiset

Tästä aiheesta käy keskustelu aina erittäin kuumana facebookin tanssiryhmissä ja muuallakin tanssifoorumeissa. Päätinpä huitaista omankin lusikkani soppaan - silläkin uhalla, että saan päälleni teollisuusjätettä tästä hyvästä :D

On varmaan ihan järkevää, että ihmisellä on jonkinlainen käsitys omasta taitotasostaan, ihan tanssikurssienkin kannalta - aloittelija varmaan ahdistuu aika nopeasti edistyneiden tunnilla ja jatkotason tanssija saattaa turhautua alkeistunnilla (tosin ei tämäkään aina ole varmaa, saattaahan olla että jatkotanssija alkeissa myös viihtyy!).

Kurssien käyminen ei kuitenkaan mielestäni ole mikään hyvän tanssitaidon tae. Nainenhan voi olla ihan hirveän hyvä vain sillä perusteella, että hän osaa seurata. Seuraamista tietysti oppii kursseilla, mutta voihan siinä olla luonnonlahjakkuus jo valmiiksi. Totta on, että jos ihminen on käynyt miljoonalla kurssilla, hän varmaan jotain osaa - mutta ihmiset oppivat eri vauhdilla. Toinen tarvitsee saman taitotason hankkimiseen vain puoli miljoonaa kurssia. Eikä kaikkien tarvitse kursseilla käydä. Minusta kumpikin vaihtoehto on hyvä, käydä kursseilla tai ei - itse tykkään kursseista, koska niillä tutustuu ihan huippuihin ihmisiin, ja minusta on hirveän hauskaa oppia uutta. Mutta kurssien käyminen ei tee kenestäkään - välttämättä - ammattilaista.

Tästä päästäänkin tähän "ammattilaiset vastaan harrastelijat" -asetelmaan. Miksi ihmeessä sellainen vastakkainasettelu pitää edes tehdä? Minä lähden oletuksesta, että ihmiset tulevat tanssilavoille tanssimaan. Okei, osa tulee tietysti ryyppäämään ja osa on hakemassa emäntää/isäntää, mutta noin yleisesti ottaen. Eivätköhän ne hyvätkin tanssijat ole siellä tanssimassa, eivätkä nauramassa niille heikommille.

Kuka sitten on se ammattilainen? Kuka on hyvä tanssija? Minä en mittaa tanssijan taitoja käytyjen kurssien määrässä tai siinä, kuinka monta kuviota tanssija saa yhteen minuuttiin mahdutettua - minusta tärkeintä on se, että tanssi on nautittavaa ja mukavaa. Hyvä tanssija - puhun nyt miehistä, koska mikä minä olen naisia arvioimaan kun olen elämässäni vain muutamaa naista vienyt - on sellainen, joka kuuntelee naista.

Elämäni parhaat tanssit olen tanssinut miehen kanssa, joka ei ollut paljoakaan kursseja käynyt ja jonka kuviot perustuivat lähinnä perusjuttujen varioinnille - mutta tanssiessa minusta tuntui, ettei maailmassa ole ketään muita kuin me kaksi. Toisaalta olen tanssinut myös sellaisten miesten kanssa, jotka ovat tosi monia kursseja käyneet ja joilla todellakin on askeleet hallussa - he ovat tehneet kanssani vaikeitakin kuvioita, mutta niin selkeästi että minäkin olen pysynyt mukana. Ja taas on ollut prinsessaolo ja tanssiminen on ollut ihanaa. Kaikkein parasta on, jos mies antaa tilaa myös naisen omalle musiikintulkinnalle - ei liikaa, mutta välillä.

Sitten on niitä miehiä, jotka osaavat kuvioita - ja sen he haluavat myös tehdä selväksi. Sieltä tulee kuviota kuvion perään, ja tällaisena semi-aloittelijana minä en aina pysy mukana - sitten mies tuhahtelee tai jopa nauraa pilkallisesti, kun en osaa. Pahimmassa tapauksessa sieltä mulkoillaan kuin pahaakin rikollista - varsinkin, jos olen uskaltautunut hakemaan tällaista naistenhaulla. Mutta onhan sitä niitä aloittelijoitakin, jotka vain mulkoilevat, eivät sano sanaakaan ja käyttäytyvät huonosti. Eivät ne ole vain ne "hampaat irvessä suorittavat urheilijat".

Mitähän minä yritän sanoa? Sitä, että tanssitaidolla ei loppujen lopuksi ole paljoakaan väliä. En tarkoita, etteikö saisi tanssia puhumatta, onhan se rasittavaa jos joku koko ajan pupattaa kun yrittää elää jotain herkkää hidasta kappaletta - mutta minusta yksi pieni hymykin olisi tosi mukava juttu :) Asenne on se tärkein. Kaikkein ihanin kehu, jonka olen saanut, ei suinkaan ole "tanssitpa sinä hyvin". On ihanaa kuulla, että olen kevyt vietävä ja että liikun kauniisti, mutta sanat "sä oot aina iloinen ja ystävällinen" hymyilyttivät minua vielä monta päivää jälkeenpäin. Ja nämä sanat tulivat mieheltä, joka tuntee minut vain tanssien kautta! Minusta oli ihanaa, että joku on saanut minusta tuollaisen kuvan - minä en halua olla se tyttö, joka osaa kaiken muttei hymyile ikinä. Haluan olla se tyttö, joka sählää joskus (lue: usein) eikä läheskään aina tajua, mitä pitäisi missäkin kuviossa tehdä, mutta joka on "aina iloinen ja ystävällinen".

Siitä lavatanssissa on kyse (mielestäni). Että hymyillään. Pidetään hauskaa. Lopettakaa se ihmisten lokeroiminen ammattilaisiin ja harrastelijoihin. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen, kaikkien kanssa tanssi ei suju vaikka kumpikin yrittäisi kaikkensa - mutta vaikka sitä olisi kärsinyt hirveästi kuuden minuutin ajan ja koko ajan rukoillut tanssin loppumista, kyllä sitä silti jaksaa kerran hymyillä kiitokseksi. Toiset käyvät kursseilla ja hiovat tekniikkaa huippuunsa, toiset tamppaavat perusfoksia ja ovat tyytyväisiä siihen. Tanssijoita tässä kaikki kuitenkin ollaan, ja kyllä me kaikki sinne samalle lavalle mahdumme!

ps. Hatunnosto sille, joka jaksoi lukea tästä edes puolet. Ja kommentithan ovat tietysti täysin sallittuja ja tervetulleita! :)