Verrataanpa vaikka Sinitaivasta ja Enrique Iglesiasia (Okei, tökerö vertaus mutta verrataan nyt kuitenkin). Enrin olen nähnyt elämässäni livenä kaksi kertaa, ja siinäkin välissä oli reilut kolme vuotta. Sinitaivasta voin mennä katsomaan periaatteessa milloin vain, monen monta kertaa vuodessa. Ja onhan se nyt siistiä fanittaa tyyppejä, joihin voi ottaa jonkinlaista kontaktia - suomalaisten bändien jäsenten kanssa pääsee jopa juttelemaan tauoilla ja heiltä voi toivoa omia lempikappaleitaan. Ison ulkomaisen staran fanittaminen tulee aina olemaan täysin yksipuolista, eikä joku Enri edes tiedä olemassaolostani!
Suomalaisen bändin fanittaminen on rutosti halvempaa - ainakin jos tanssibändistä puhutaan. Tanssilavoille pääsee suurin piirtein 15 eurolla kuuntelemaan hyviä bändejä parhaimmillaan kuudeksi tunniksi, kun taas ulkomaisten bändien keikat pyörivät vähintään siellä viidessäkympissä, ja keikat kestävät korkeintaan sen kaksi tuntia. Okei, jäähallikeikka on ihan eri asia kuin lavatanssit, mutta mielestäni lavatanssit, halvempi vaihtoehto, on myös rutosti hauskempi vaihtoehto!
Englanninkielistä musiikkia kuunnellessaan voi oppia englantia, mutta kuka on sanonut, että suomenkielisistä kappaleista ei voi oppia suomea? Nykyään iso osa varsinkin nuorisosta viis veisaa kieliopista ja muista, joten ehkä pieni humppahetki olisi heillekin hyväksi :D Oman elämäni konkreettinen esimerkki on Jani&Jetsettersin kappale Kumpikin. Se toimii muistisääntönä, että jos on yksi pari ja heistä kumpikin tekee jotain, sana on "kumpikin", mutta jos sanoo "kummatkin" niin pareja onkin kaksi. Kannattaa muuten kuunnella kyseinen biisi, se on erittäin laadukas!
Lopetetaan tämä postaus diplomaattisesti: Jokainen kuitenkin kuunnelkoon mitä haluaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti