Heikunkeikun kaikki!
Olimme poikaystäväni Erikin kanssa ensimmäistä kertaa ikinä lavatansseissa Ämyrillä 13.6.2015 parhaan ystäväni Hetan innoittamana, totta kai. Heta oli maanitellut minua jo vuosia mukaansa ja nyt vihdoin sitten rohkaistuin, ja nappasin myös Erikin mukaani. Ja voi kuinka se kannattikaan. Tässä on lyhyt kooste illasta ensikertalaisten silmin.
Saavuimme Ämyrille jännityksen ja innostuksen sekaisissa tunnelmissa. Lähestyessämme porttia ja lipunmyyntiä tuskanhiki alkoi puskea läpi ja hetken mietimme, jänistäisimmekö sittenkin. Ajatus siitä, että olisimme kohta lukuisten taitureiden seassa tanssilattialla, tuntui kammottavalta - olihan meidän molempien ainoa kosketus paritansseihin ollut koulun liikuntatunneilla. Otin kuitenkin itseäni (ja Erikiä, heh) niskasta kiinni ja päätin, että kyllä tästä illasta hengissä selvitään. Näissä tunnelmissa kävelimme portista sisään.
Seuraava jännityksen aihe oli naisten rivi – mihin ihmeeseen minun täytyy mennä, ettei kukaan varmastikaan keksisi tulla hakemaan minua tanssimaan? Olin kuullut, että on erittäin epäkohteliasta kieltäytyä tanssista, joten yritin parhaani mukaan tekeytyä näkymättömäksi lavan kauimmaisessa nurkassa aina miesten hakujen aikana. Kauhukuvat siitä, kuinka parketin partaveitsi hakee minua rumbaan, jonka askelista minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa, täyttivät mieleni. Onneksi kauhukuvat jäivät pelkiksi mielikuviksi, ja sain istua seinustalla ihan keskenäni keskittyen tanssilattialla liitelevin ihmisten taitojen ihailemiseen.
Olimme päättäneet saapua hyvissä ajoin Ämyrille, jotta Heta ehtisi opettaa meille vielä muutamat perusaskeleet, joiden avulla voisimme heilua läpi illan. Ja varsinaista päätöntä heilumista se olikin. Toisinaan väärä rytmi, toisinaan täysin väärä tanssilaji, menomme oli varmasti varsin hupaisan näköistä. Erik tuskasteli viemisen parissa - miten ihmeessä hän saisi minut ”rykäistyä” oikeaan suuntaan ilman, että molemmat kompastumme jalkoihimme? Valssin askeleet osasimme juuri ja juuri, ja siihen ne taidot sitten loppuivatkin. Illan mittaan tanssimme monet kappaleet läpi vasta oppimallamme foksin perusaskeleella. En uskaltanut edes katsoa seinustoilla istuvien ihmisten ilmeitä, kun toheloimme läpi kappaleiden.
Pikkuhiljaa foksi alkoi sujua ilman, että tahtia piti laskea koko ajan ääneen. Emme enää törmäilleet aivan kaiken aikaa muihin ihmisiin ja saatoimme jopa vaihtaa muutaman jännittyneen sanan ilman, että askel sekosi täysin. Saimme lisää itsevarmuutta huomatessamme, että hyvin monella parilla oli omanlaisensa tanssikuviot. Ihmismassaan oli siis helpompaa integroitua omakeksimillä askelilla kuin mitä olimmekaan luulleet. Siten uskaltauduimme tanssilattialle kokeilemaan onneamme jopa epävarmoissa tanssilajeissa. Rohkeuden huippu oli mielestäni se, kun hyppäsimme mukaan jopa polkkaan ja jenkkaan. Ja se vasta hauskaa olikin!
Sinitaivaasta olin vuosien varrella kuullut niin paljon hyvää, että oli mahtavaa nähdä se lopulta itsekin livenä. Miljoonan markan pakarat -kappale oli viime aikoina käynyt hyvin tutuksi, joten sen pärähtäessä soimaan oli aivan pakko rynnätä tanssilattialle ja hetkeksi unohdimme kokonaan, ettemme edes osaa askelia. Minusta Sinitaivaalla oli paljon hienoja vauhdikkaita kappaleita, mutta myös muutama hyvin herkkä valssi. Tiivistettynä Sinitaivas oli siis kaiken hehkutuksen arvoinen.. :)
Alkujännityksen ja omien puuttuvien taitojen häpeämisen jälkeen mieleni valtasi tyytyväisyys. Olin hyvin ylpeä meistä ihan vain jo siksi, että olimme ylipäätään uskaltautuneet tanssilattian pyörteisiin ja jopa vauhdikkaiden kappaleiden aikana. Niin paljon helpompaa olisi ollut jäädä seinän reunustalle istumaan, mutta me emme jääneet. Ja minusta pysyimme useimmiten jopa rytmissä, mikä sekin oli jo aikamoinen saavutus.
Elämämme ensimmäisiä lavatansseja emme voineet harmiksemme jäädä aivan loppuun asti tanssahtelemaan, sillä meillä oli vielä yöllinen ajomatka edessä. Päästyämme kotiin uni maistui kyllä. Olimme illan jäljeltä molemmat hyvin väsyneitä, mutta niin kovin onnellisia. Olimme ylittäneet itsemme ja se tuntui mahtavalta. Seuraavana aamuna jalat jomottivat, mikä sekin tuntui tässä euforisessa mielentilassa pelkästään hauskalta, sillä se jos joku viestii siitä, että tanssit ovat onnistuneet -eikö niin?
Tällaisissa tunnelmissa alkoi meidän tanssiharrastuksemme, kerta ei todellakaan jäänyt viimeiseksi! Suunnitteilla on muutama tanssikurssi ja monet uudet lavatanssit. Suurkiitos Hetalle, että jaksoit yllyttää meitä mukaasi, meillä oli myös paras ilta ikinä <3
- Karoliina & Erik
Kiitos ihanille Karoliinalle ja Erikille <3 Rohkaistukaa ihmeessä muutkin nuoret kokeilemaan lavatansseja! Siitä yhdestä kokeilusta voi nimittäin syntyä jopa elinikäinen rakkaus tätä ihanaa lajia kohtaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti