Olen Anette, 24 -vuotias sairaanhoitaja muusikkojen luvatusta kaupungista, Somerolta. Minulle ei Baddingin tai Monosen tapaan lahjoja musiikin saralla suotu, joten päädyin vain tulkitsemaan sitä.
Idols -voittajien haastattelujen tapaan voisin muistella haaveilleeni tanssista jo pikku tyttönä, tuolloin pidin taitoluistelua kauneimpana lajina, mutta jo varhain minulle selvisi, ettei kaunoluistimet istuneet maalaistytölle. Muskarissakin koin karvaita pettymyksiä joutuessani aina esittämään joko pukkia tai peikkoa, kun muut tytöt tutuissaan muodostivat kauniita kuvioita nauhoillaan. Tuskaa purkaakseni pakko kertoa, että jopa onnenhetkeni jouluevankeliumin arkkienkelinä tuhoutui Mariaa esittäneen tytön sairastuttua, jouduin pitämään sitä nukkea ja esittämään jonkun vaimoa!
Ensikosketukset lavatansseihin sain ala-asteella, kun luokkakaverini äiti piti meille kerran viikossa tanssikursseja. Myös pojat osallistuivat, osin pakotettuna, osin vapaaehtoisesti. Opettelimme kaikkia perustansseja pienen mankan särkevän musiikin tahtiin, oi niitä aikoja! Hieman myöhemmin aloitin palokuntaharrastuksen, mikä yllättävästi tuki tanssiharrastusta. Paikallinen VPK kun omistaa Ämyrin lavan, ja meille junioreille oli paikalle vapaapääsy! Siellä sitten myöhemmin olen ollut töissäkin, ja oluthanojen takaa katsellut ja kuunnellut sitä menoa.
Yläasteella kävin jonkin aikaa Bailatinossa ja kokeilin hetken Street -tanssiakin. Kaikki tanssi ja tanssiin liittyvä on siis kiinnostanut minua aina, mutta jostain syystä se ei koskaan vakiinnuttanut paikkaansa harrastuksissani. Joinain vuosina osallistuin onnellisena kylällä järjestettävälle Pääsisäisleirille, mutta se rajoittui aina muutamaan kurssiin tai yhteen kokonaiseen päivään. Käännekohta tapahtui 2014 kesällä, kun otin ja päätin, että nyt on Ojasen likan aika vihdoin aloittaa tanssiharrastus! Pakkasin laukun, täräytin Fårdin käyntiin ja hurautin Valasrannan tanssileirille, kyllä, yksin, ja myöhässä kuten aina viiletin naisten rivistöön, niin taakse kuin mahdollista. Ensimmäisen päivän jälkeen ostin vielä seuraavankin päivän kurssit. Lähtiessäni kursseilta päätin, että Tätä. En. Lopeta. Ja olen sentään kevyesti läheisyyskammoinen.
Jatkoin kursseilla käyntiä Hämeenlinnassa Törmäsen Antin kursseilla ja välillä muillakin leireillä. Hetken puskaradiota kahisteltuani löysin oman kylän tytöistä myös kaksi tanssikaveria, joiden kanssa on siitä asti tullut kuljettua yhtä matkaa tansseissa ja vapaalla. Ja kuinka paljon muita tuttuja ja kavereita tansseista onkaan löytynyt! Tämä harrastus on siitä hieno, että ajan ja paikan voi melkein itse päättää, ja taustamusiikkikin on itse valittavissa. Joskus sitä ehtii kahdet tai jopa kolmet kivat tanssit viikossa, joskus taas tulee käytyä vain kerran kuussa.
Ei tämä harrastus aina ole pelkkää hurmiota, aika ajoin tanssi ei vain suju tai sitä ei koko iltana edes tanssi. Mutta hei, ei se istuminenkaan aina haitaksi ole; ei tule hiki, pääsee eturivistä kuuntelemaan kevyen musiikin parhaimmistoa tai juoruilemaan vichylasin äärellä tanssikavereiden kanssa. Minulle tanssi on oman naisellisuuden toteuttamista ”äijäharrastusten” keskellä, hauskanpitoa, musiikista nauttimista ja ennen kaikkea yhdessä oloa. Koko paketti on se juttu. Ja joskus voi käydä niinkin, että Juha Metsäperä hyppää lavalta ja polvistuu sun eteen laulamaan just sulle!
Törmäillään!
-Anette-
 |
| Tansseihin lähdössä :) |
 |
| Särkän tansseista elokuussa. Tänä kesänä vahvistunut perinne takaluukkukakuista. Jokainen, kuka tahansa, vuorollaan tekee kakun, jota on kaikki tutut ja tuntemattomammatkin tervetulleita syömään tanssien jälkeen. Loppukesästä perinne sai jo melko isot mittakaavat! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti