Kirjoittaja on ikäkriisistä toiseen harhaileva elämäntapaintiaani ja ikuinen infantti, jonka mieliharrastus on tarkkailla maailman menoa ja tehdä siitä huomioita omaan pedanttiin ja sarkastiseen tyyliinsä.
Kutsumukseni harrastuksen pariin heräsi vasta reilun parinkymmenen ikäisenä. Alkusysäys luullakseni tapahtui joissakin ravintolatansseissa, joissa jouduin puoliväkisin parketille, enkä osannut mitään. Tilanteesta sisuuntuneena, ja jonkinasteista itsehäpeää tuntien, päätin, että kyllähän tämäkin pitäisi osata. Pian ilmoittauduin paikalliselle alkeiskurssille, missä muistaakseni aloitettiin jenkalla, humpalla, valssilla, jne. Tanssilavoilla en uskoakseni ollut vieraillut koskaan aikaisemmin, enkä kehdannut sinne ilman välttäviä alkeistaitoja mennäkään. Kurssin myötä myös kiinnostus tanssilavakulttuuria kohtaan alkoi lisääntyä. Kun perusjutut olivat jotenkin hanskassa, uskaltauduin menemään paikalliselle lavalle, joka tuolloin oli Pavi. Ensimmäiset tanssit olivat muistaakseni sunnuntaitanssit. Joka kyseisen lavan tuntee, tietää että sunnuntain ikäjakauma on kallistunut melko lailla elinkaaren ehtoopuolelle. No, se sinänsä ei sillä kertaa hirveästi säikäyttänyt. Ehkä ylipäätään siellä oleminen jännitti kaikkein eniten. Aikani ihmeteltyäni uskaltauduin hakemaan paikan nuorimman näköistä daamia (heh!), ottaen huomioon minkä ikäinen itse olin tuolloin. Uskaltaisin veikata, että jokaiselle harrastusta aloittavalle rima ensimmäisen tanssihaun kohdalla on kaikkein korkeimmalla. Mutta siitä se sitten lähti. Ensimmäiset tanssit olivat luonnollisesti aika epävarmaa vientiä, minkä daamit tietenkin myös huomasivat. Hakemani naiset pyrkivät rauhoittelemaan menoa parhaansa mukaan ja antamaan hienovaraisesti vientiohjeita. Ja ihan hyvä niin; niin toimin itsekin nykyisin, kun kohdalle osuu harrastustaan aloittelevia nuoria, ja miksei varttuneempiakin, daameja.
Tanssiharrastus otti tuon neitsytmatkan jälkeen ensiaskeleitaan aika pitkälti Pavin iltamissa. Käytyäni siellä myös muina päivinä, huomasin luonnollisesti, että tanssimassa käy muitakin kuin eläkeläisiä. Auton hankinnan jälkeen tanssireviiri alkoi laajeta myös maakuntien lavoille, ja ajomatkat aina vain pidemmiksi. Eri lavoilla käyminen on ollut hyvin mielenkiintoista ja laajentanut vuosien varrella sosiaalista ulottuvuutta.
Harrastukseni on nyt kestänyt noin 20 vuotta. Tuona aikana olen käynyt lukuisissa eri tanssipaikoissa ja lukuisilla eri kursseilla. Kursseilla käyminen on ollut epäsäännöllistä. Joskus olen käynyt pari kolmekin vuotta säännöllisissä treeneissä, joskus menee vuosia etten käy missään. Välillä vain tulee impulssi alkaa opettelemaan jotakin uutta tai hiomaan vanhoja oppeja. Yleensä sitä seuraa ex tempore lähtö jollekin kurssille tai leirille.
Mielilajeina ovat ainakin olleet rock’n’swing -tanssit, kuten jive, boogie woogie ja bugg. Bugg noista ehkä kaikkein mieluisin. Viime vuosina olen innostunut myös lattareista. Jotenkin niiden rytmitys on itselleni juuri sopiva, varsinkin cha cha:n. Joitakin lajeja osaan paremmin, joitakin keskinkertaisemmin, toisia en lainkaan. En uskalla kehua että osaisin jotakin lajia täydellisesti, enkä usko että kovin moni muukaan uskaltaa. Vaikka luulee hallitsevansa jonkin lajin hyvin, niin aina riittää uutta opittavaa ja oman itsensä kehittämistä. Kenestäkään ei tule koskaan täydellistä. Mutta siinä se tanssiharrastuksen hienous ehkä onkin!
Harrastuksen alkupuolella esiintyjillä ei ollut niin suurta merkitystä. Pääasia oli varmaankin siinä rytmin ja viennin opettelussa. Sittemmin ovat tietenkin jotkut artistit alkaneet kiinnostaa enemmän kuin toiset. Samalla olen toki myös huomannut, että tietyt artistit vetävät paikalle tietynlaisen yleisön. On olemassa paljon mainitsemisen arvoisia orkestereita, mutta vuosien varrella mieliesiintyjiksi ovat nousseet ainakin Finlanders, Sinitaivas, Taikakuu, Hurma ja Neljänsuora. Viimeksi mainitun keikat alkoivat takavuosina muistuttaa pop-konsertteja, mistä en itse oikein välittänyt. Ilokseni he ovat viime aikoina muokanneet ohjelmistonsa paremmin tanssittavaksi, mistä löytyy ihan riittävän monipuolisia kappalepareja. Lisämausteensa lavojen ohjelmistoon tuovat myös
vanhan liiton konkarit, kuten vaikkapa Reijo Taipale, joka edelleen karismallaan vetää lavat täyteen tanssiyleisöä.
Vuosien aikana olen vieraillut lukuisilla lavoilla ympäri Etelä-Suomen, ja joskus harvoin vähän pohjoisemmassakin. Jotkut paikat ovat omassa mielessä nousset suurempaan suosioon kuin toiset. Muutamia mainitakseni: Esakallio, Riutanharju, Kuikan lava, Syvälahti, Kapakanmäki, Jenkkapirtti ja Pavi. Lisäksi voisi mainita paikkoja, jotka ovat sekä mieluisia että sijaitsevat hyvin kauniilla paikoilla: Särkkä, Kolmilammi, Saukonkallio, Tirva, Kyllikinranta ja Valasranta. Varmasti muitakin hienoja paikkoja on, mutta en valitettavasti ole kaikilla lavoilla ehtinyt käymään. Välimatkojen takia joillakin näistä mainituistakin pääsee käymään vain satunnaisesti.
Mitä kirjoittaja on sitten tästä harrastuksesta kostunut? Asiaan liittyy monenlaisia positiivisia aspekteja. Yksi on ainakin kunnon ylläpitäminen. Samalla kun kunto kohenee, myös motoriikka kehittyy tanssitaidon myötä. Toinen hyvin tärkeä on sosiaalinen ulottuvuus. Olen vuosien aikana erilaisten kurssien, leirien ja tanssipaikkojen myötä tutustunut monenlaisiin ihmisiin ympäri valtakuntaa; joihinkin pintapuolisemmin, joihinkin hieman enemmän. Ilman tätä harrastusta olisi moni mielenkiintoinen henkilö jäänyt tapaamatta. Näissä merkeissä olen tutustunut myös tämän blogin omistajaan! Kolmas merkittävä tekijä tanssin ohella on itse musiikista nauttiminen. Musiikkimakuni on melko laaja, mutta varsinkin tiettyjen orkestereiden ohjelmisto on hyvin lähellä omaa sydäntä.
Miinuspuolet. Jos harrastuksesta haluaa joitakin haittapuolia hakea, niin oleellisimmat ovat varmaankin rahanmeno ja menetetyt yöunet. Fakta on kuitenkin, että lähes kaikki harrastukset maksavat jotakin. Satunnainen univelkakaan ei ole kuolemaksi. Vaikka ajomatkoilla palaakin naftaa, ja pääsylippuihin ja kursseihin menee vuoden mittaan pieni omaisuus, on harrastus kuitenkin melko tervehenkinen. Alkoholi ei omalla kohdalla, kuten yleisestikään lavoilla, kuulu tanssiharrastukseen, joten siltäkin osin rahat säästyvät. Ihmisten käyttäytymisessäkään tanssipaikoilla ei ole suurempaa huomauttamista. Tämä on tietysti subjektiivinen käsitys, mutta harvoin olen törmännyt huonosti käyttäytyviin naisiin. Naisnäkökulma miehiin nähden saattaa olla vähän toisenlainen.
Summa summarum. Tämä ainutlaatuinen lavakulttuuri on kaikkien näiden vuosien aikana antanut paljon enemmän kuin mitä olen siihen sijoittanut. Jatkakaamme siis Åke Blomqvistin ja kollegoiden viitoittamalla tiellä, ja pidetään kulttuuri elävänä!
- J.Kallio -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti